Lenkkeilykauden avaus

Vihdoin! Kuvittelin jo, että lenkkeily­innostus ei puraise tänä keväänä ollenkaan, tai kesän puolellahan tässä jo taidetaan olla ainakin kuun nimen perusteella.. Tuntuipas juokseminen pitkän tauon jälkeen mukavalta. Tai noh, en tiedä voiko sitä nyt sanoa juoksemikseksi jos pää­asiassa kävelee reippaasti ja välillä vähän juoksee.

Yleensä aloitan lenkkeilyn aina keväisin kun säät vähän lämpenee, vaikka tiedän jo etukäteen, että kyllästyn siihen aina jo muutaman lenkki­kerran jälkeen. Joskus olen ehkä saattanut päästä jopa yhteensä kymmeneen lenkki­kertaan kevään/kesän aikana. Pelkkiä kävely­lenkkejä tulee kyllä tehtyä lähes ympäri vuoden, mutta juoksemiseen menee yleensä nopeahkosti hermot muutamastakin syystä. Pahin on se, että kova hikoilu kutittaa kuivaa ihoani todella pahasti ja raavin ihon siitä syystä monesti rikki. Olen myös lenkin jälkeen aina ihan puhki­poikki­rikki ja naamaltani kirkkaan­punainen pitkään, enkä myöskään voi harkitakaan juoksemista ainakaan pariin tuntiin syömisen jälkeen, eli sopivan ajan­kohdan löytäminen on usein hankalaa. Yleensä myös joskus laskettelussa rikki mennyt polveni alkaa muutaman lenkki­kerran jälkeen vihoittelemaan. Tosin välillä uskon, että polven vihoittelu on vaan mieli­kuvitukseni tuote, että saan syyn lenkkeilyn lopettamiselle. Ja jossain siinä vaiheessa se sitten yleensä loppuu kokonaan. Myös liian kylmä tai kuuma tai sateinen ilma "estää" lenkille lähdön.

Mutta.. tällä kertaa olen vähän erilaisella asenteella liikenteessä. Ammatikseen urheileva veljeni osti viikko sitten syke­mittarin, että voisi seurailla lenkkeilyään. Minä siihen sitten kommentoin, että syke­mittarit ovat kohdallani ihan turhia kun sykkeeni nousee alle minuutissa lähelle maksimi­sykettä, että en voi yhtään treenata minkään syke­rajojen mukaan. Veli totesi siihen, että pitäisiköhän sitten juosta hitaammin. Kun minä väitin, ettei enää hitaammin voi juosta, veli oli sitä mieltä, että sitten pitää kävellä välillä ja kasvattaa kuntoa pikku­hiljaa. Vaikenin ja mietin hiljaa mielessäni, että ei tuo vaan tajua, mullahan on hyvä kunto, olenhan entinen aktiivi­jalkapalloilija. Pöh.

Ja vähän myöhemmin tarkemmin asiaa miettiessäni tajusin, että siitä aktiivisesta jalka­palloilustani onkin tosiaan jo kymmenen vuotta. Sen jälkeen liikkumiseni ovat rajoittuneet hyöty­liikunnan lisäksi vain reippaahkoihin kävely­lenkkeihin, kunto­salilla käymiseen ja keväisiin juoksu­lenkkeily-yritelmiin. Ja välissä on moneen otteeseen ollut puolenkin vuoden taukoja, jolloin liikunta on rajoittunut vain satunnaisiin kävelylenkkeihin. Eli en siis olekaan ollut hyvässä kunnossa enää aikoihin.

Päädyinpä näiden mietteiden jälkeen taas kerran lukemaan ohjeita millaisilla sykerajoilla tulee liikkua jos haluaa parantaa kestävyyskuntoaan, kaivoin vanhan sykemittarin laatikosta, etsin kissojen ja koirien kanssa siihen sopivat patterit, lukaisin ohjeet, että miten mittari toimiikaan ja asetin rajat niin, että pyrin lenkillä olemaan koko ajan sykealueella 70-80% maksimisykkeestä. Sitten lähdin lenkille ja juoksin siihen asti, että syke nousi ylärajalle, sitten kävelin reippaasti sen aikaa, että syke laski alarajalle, sitten taas juoksin jne. Ja kas kummaa, lenkkeily tuntuikin mukavalta eikä tuskaiselta keuhkoihin pistävältä veren maku suussa treenaamiselta. Ehkä se iänikuinen ohje, että sopiva vauhti on sellainen, että pystyisi puhumaan onkin totta? Ja kohdallani se ei tarkoita sitä, että pystyisin koko aikaa juoksemaan edes hidasta vauhtia. Vaan sitä kestävyyttä pitää harjoittaa, eikä se välttämättä löydy peruskuntoiselta valmiina. Väitän vieläkin, että kuntoni ei ole huono, vain hmm..peruskuntoinen? Mutta en kyllä varmasti tunnusta tätä veljelleni koskaan :)

Ihana aamu

Ja herkullinen aamiainen, kotitekoista mysliä ja graham-porkkanasämpylää, mitä parhainta kahvia sekä seurana hyvä kirja. Miksiköhän en useammin nautiskele näin kun pienellä vaivalla saisi ihanan alun päivälle!

Kuvankäsittelyn opettelua

Harrastan korujen tekemistä ja jo jonkun aikaa olen yrittänyt opetella ottamaan niistä siedettävän näköisiä kuvia. Kuvien ottaminen alkaa jo sujua itseäni tyydyttävästi, ja tänään olikin aika opetella miten kuvista saa paremman näköisiä pienillä kuvan­käsittely­ohjelmalla tehtävillä kikoilla. Pitkällisen surffailun ja testailun tuloksena päädyin mielestäni hyvään tulokseen säätämällä hieman valko­tasa­painoa, valoa ja kontrastia. Tämä onnistuu alun opettelun ja hakemisen jälkeen muutamassa minuutissa ja loppu­tulos on mielestäni merkittävä. Tietenkin kunnon järjestelmä­kamera ja valo­kuvaukseen soveltuva studio­ympäristö olisi ihanteellinen tapa ottaa kuvia, mutta koska siihen ei ole mahdollisuutta, niin perus­pokkari ja kuvien käsittely koneella saavat kelvata.

Kuvien käsittelyn vaiheet:

1. Rajaan kuvan reunoilta kaiken yli­määräisen pois.
2. Säädän kuvasta valko­tasa­painoa (levels) niin, että kuvassa oleva oikeasti valkoinen tausta­paperi näyttää myös kuvassa enemmän valkoiselta kuin harmaalta.
3. Säädän kuvan valoa ja kontrastia seuraavasti: Kopioin kuvan päälle saman kuvan uuteen layeriin ja asetan sen läpi­näkyvyydeksi 50% ja ko. layerissä käytettäväksi valoksi pehmeän valon. Lisään päällimmäiseen kuvaan hieman lisää valoa ja kontrastia. Lopuksi sumennan päällimmäistä kuvaa ihan vähän pehmentääkseni kontrastin muuttamisen vaikutusta.

Ja tuloksena saan alku­peräistä kuvaa mielestäni aika paljon paremman version. Alla kuvat eri vaiheiden jälkeen. Valon ja kontrastin muutos ei olisi välttämätön vaihe, mutta tykkään tuosta tuloksesta, sopii koruihin.

Alkuperäisestä rajattu kuva

Kuva valkotasapainon säädön jälkeen

Kuva valon ja kontrastin säädön jälkeen

Tavoittelen kuitenkin edelleen parempaa ja helpompaa tapaa kuvata korujani, ja seuraavana askeleena aion rakentaa sellaisen pienen koru­kuvaukseen soveltuvan "light boxin". Esimerkiksi Digital Photography School -sivuilla on ohjeet tuon tekemiseen ja käyttöön. Ehkäpä sen avulla saa jo hieman helpommin alku­peräisestäkin kuvasta vähän paremman ja vähemmän harmaan.

Takana 10 vuotta teekkarina

Eilen se sitten tuli, maili, joka kertoi diplomi­työni ja tutkintoni hyväksymisestä sekä teekkariuteni päättymisestä. Olen nyt siis tieto­tekniikan diplomi-insinööri. Huh, ei uskoisi kun peilistä katsoo reilut puoli­toista­metrinen blondi mekossa ja korko­kengissä :) Kymmenen vuotta sitten alkoi opiskelu­taipaleeni, viisi vuotta sitten siirryin melkein valmistuneena työ­elämään, kolme vuotta sitten tajusin olevani väärällä alalla, vuosi sitten päätin siitä huolimatta suorittaa opinnot loppuun, ja tässä sitä nyt ollaan. Olisikohan silloin kymmenen vuotta sitten koululla jo pitänyt uskoa ympärillä olevien ihmisten erilaisuuden perusteella, että tämä ei ehkä olekaan minua varten? Vai kannattiko puskea läpi harmaan kiven ja väkisin opetella koodauksen salat, vaikka huomasi puhuvansa eri kieltä kanssa­opiskelijoiden kanssa ja käyttävänsä heihin verrattuna tuplasti aikaa kursseista selviämiseen? Noh, koulussa oli muitakin kuin tieto­tekniikan opiskelijoita, sieltä löytyi paljon hyviä kavereita, ja elämä opintojen ulko­puolella oli hauskempaa kuin mikään sitä ennen. Ja onhan se ihan kiva kun osaa itse tehdä tarpeen tullen vaikkapa netti­sivut. Mutta olisi niiden 180 opinto­viikon opiskelut voinut kuitenkin käyttää paremminkin.

Tavallaan todella suuri helpotus kun opinnot on nyt suoritettu, mutta toisaalta olen jo useita vuosia ajatellut, että kunhan valmistun, saan luvan alkaa kunnolla pohtimaan mikä musta tulee isona. Ja nyt kun se hetki on käsillä, niin ainoa ajatukseni on, että haluaisin olla yrittäjä, ja käsitöitä olisi kiva tehdä mutta niillä on todella hankala itseään elättää. Olen ollut jumissa tuon ajatuksen kanssa jo pitkän aikaa, enkä pääse siitä eteenpäin mihinkään suuntaan.

Perinteiseen 40 viikko­tunnin toimisto­työhön en enää haluaisi mennä, enkä muutenkaan työskennellä kenenkään alaisena. Olen valmis kyllä tekemään paljon töitä, mutta vihaan sitä puuduttavaa jatkuvuutta, joka tuossa toimisto­työssä on, viikot toistaa täysin itseään koko ajan ja maanantaisin on pakko mennä töihin vaikkei huvittaisi. Jos olisin yrittäjä ja oman työni herra, voisin tehdä töitä vaikka keskellä yötä jos siltä tuntuu. Eikä tarvitsisi laskea työ­tunteja. Ja voisin nauttia harvinaisesta auringon­paisteesta juuri silloin kun paistaa, eikä elämä pyörisi viikon­loppu­säiden varassa. Asioiden hoitaminenkin on paljon mukavampaa arkena keskellä päivää, kun saa rauhassa katsella ilman sitä hirveää ruuhkaa. Eikä kukaan määräisi milloin saan ja milloin en saa pitää vapaa­päiviä. Nimi­merkillä viime joulun väli­päivät töissä viettänyt. Ja vain siksi, että pomosta tuntui siltä, että koska hän on itse vapaalla, niin minun pitää olla vahtimassa muita, jotka eivät silloin lomaa halunneet pitää. Ja vaikka olin pomolle erityisesti kertonut ja avautunut, että rankan syksyn jälkeen tuntuu siltä, että oikeasti tarvitsisin pienen lepo­tauon. Noh, kuukauden sairas­lomallehan sitä sitten jouduttiin muutama viikko joulun jälkeen, eli tuli pomollekin pieni opetus ihmisten tarpeiden kuuntelemisesta siinä samalla.

Tiedän ettei elämä yrittäjänäkään ole helppoa. Suvussani on paljon yrittäjiä ja olen nähnyt miten paljon sitä työtä tehdään ja miten rankkaa joskus on. Ja ettei niitä lomiakaan niin vaan pidetä. Mutta silti, yrittäjyydestä olen haaveillut niin kauan kuin muistan. Jossain vaiheessa opiskeluja kuvittelin, että haluaisin it-alaan liittyvän yrityksen, mutta se ei houkuttele enää yhtään. It-maailma on jotenkin niin stressaava ja hektinen, siinä maailmassa kaiken pitää tapahtua mieluiten eilen, ja pienetkin ongelmat tuntuvat elämää suuremmilta. Vai onko oikeasti muka viikon­lopun vieton keskeyttämisen arvoista se, että sanoma­lehden netti­sivuilla olevassa yksittäisessä artikkelissa ei saada kuvia oikeaan järjestykseen? Vai voisikohan tuon­tyyppiset asiat odottaa maanantaihin..

Pitänee vaan jatkaa pohdintoja ja toivoa, että jostain putkahtaa idea juuri siitä minulle täydellisesti sopivasta tavasta elättää itsensä. Tai sitten pitää voittaa lotossa, perustaa joku harrastus­yritys ja hoitaa itsensä elättäminen sijoitusten kautta :)